Nyt on ollu kyllä hurjan kaunis ruska, en kestä! Ku ajeltii perjantaina Simpeleelle Essin kaa ja ite sieltä sitte lauantaina Savonlinnaan takasi, oli maailman vaikeinta pitää katse kiinni tiessä ja keskittyä siihe ajamiseen ku ympärillä oli iha mielettömän hurjan kauniita maisemia, en voi ymmärtää moista kauneutta.
Oon kyllä ajatuksissani valitettavasti jo ehkä hieman pidemmällä vuotta ja taas tulee varmaan yllätyksenä se miten pitkä pimeä ja kylmä aika sekä talvi onkaan vielä edessä. Mut ehkä (ja toivottavasti) tää vuosi meneekin niin nopeasti kun mitä abivuodesta aina uhkaillaan!
Nyt parit räpsyt tältä päivältä!
(paitsi tää löyty kännykän kätköistä, tän on ottanu Hanna jo aiemmin!)
Välillä miusta tuntuu että oon ehkä maailman huonoin ihminen. Niinku oikeesti.
Ku kohtaan vastoinkäymisiä, en jaksa enää taistella. En yhtään. Esimerkkinä vaikka tää tilanne jossa äänenkäyttö tuottaa tällä hetkellä suuria vaikeuksia, kurkkuun koskee ja laulaminen, toisinaan puhuminenkin, on yhtä helvettiä, niin en vaa enää ees oikein jaksa välittää tai taistella sen asian puolesta, tekee mieli vaa kirota syyllinen maanrakoon ja jäädä ite peiton alle itkemään. Tai ei ees itkemään, nukkumaan vaan kunnes kaikki on ohi.
Muutenkin nyt kun alkaa pikkuhiljaa se ensihuuma ja elämään 23.9. leijailleet vaaleanpunaiset pilvet, keijupöly ja vaahtokarkit kaikkoamaan väsymyksen ja realismin tieltä, alan taas tajuamaan miten yksin oon ja miten hukassa ja miten kesken aina vaan. Ois miljoona asiaa joita voisin olla tulevaisuuttani varten tekemässä ja joihin ehkä pitäis ajatukset ja tekeminen keskittää, mutta oikeestaan en vaan jaksa ja oon taas kadottanu syyn ja halun. Sen elämän palon, josta aiemminkin kai on ollut jo puhetta. Missä se on?
Pitäis keksiä oikeesti joku syy miks herään aamulla ja mitä lähen sinä päivänä tekemään ja suorittamaan. Oon suorittajaihminen läpikotaisin vaikka oikeastaan saan nautintoa tuskin mistään mitä teen ja häslään ja puuhailen ja väkerrän. Silti pitäis nyt taas olla jotain tekemistä, hajoan tähän turhuuteen ja kiireettömyyteen. Liikaa aikaa ajatella - ja olla yksin.
Se on hullua miten miunkin elämästä tällä hetkellä sais maalailtua minkälaisen kuvan tahansa vierestä seuraajille. Jos kertoisin tänne niistä asioista mitä joka päivä oikeastikin teen. Näen kavereita, pyydän niitä meille saunomaan ja syömään iltapalaa. Käydään kahveilla tiistaisin ja lounastreffeillä muuten vaan, usein nauretaan, jutellaan, lauletaan, tullaan ja mennään sinne tänne, suunnitellaan, juhlitaan, tai ollaan vaan jos ei ole muutakaan, viikonloppuisin matkustetaan tai sitten tanssitaan. Varmasti ulospäin näyttää siten aika hyvältä, nähtävästihän miulla menee todella hyvin. Mutta niinhän se menee, mitä ulospäin näytetään ja sosiaaliseen mediaan työnnetään harvoin vastaa todellisuutta tippaakaan. Ja se on harmi. Mielellään uskoisin itestäni sen mitä vaan toiset näkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
make me happy (: !