epäreilua sattumaa että kun minä pieni väsyin, kalpea, loistamaan sammui toinenkin tähti

Miulla on henkisesti pisimmät ja rankimmat kaks ja puol viikkoa takana mitä muistan vähään aikaan olleen. Väliin on mahtunu tietty myös mukavia pieniä kivoja hetkiä ja juttuja mut suurimmaks osaks on vaa ollu tosi rankkaa ja vaikeeta ja oon hajoillu niin pahasti ettei siinä oo ollu mitää järkee enkä oikee oo osannu tunnistaa itteeni niissä syvyyksissä pyöriessäni. Eilen oli viimeks semmone tosi, tosi rankka päivä mut se koko päivän itkeskely ja zombeilu johti sit onneks semmoseen hetkeen ku tajusin et ei tää nyt voi mennä näin ja töin ja tuskin oon nyt kiskoni itteni siitä surkeesta ja voimattomasta tunteesta hetkeks ylös.
Hankalaan ajankohtaan tää mustunut mieli on tullu siitä syystä että se vie miulta voimat ja innon ja kyvykkyyden lukea kirjotuksiin. Viimeset kaks päivää on menny niin synkissä tunnelmissa että kirjaa ei oo ees tarvinnu harkita avaavasa ku tietää ettei siitä ois mitää tullu ja tänään miun taas on pakko siivota tää huoneeni ja sillee järjestää vähä tätä elämää ennenku voi ees kuvitella lukevasa tai tekeväsä mitää muuta.
Et illat suurinpiirtei ja kärjistettynä kuluu miulla joko hikettäen hiki pinnassa ja ahtaamassa varsinki sitä ruotsia pääkoppaan iha ähkyyn saakka, tai sitte sielunhoitoa harjottaen, enemmän tai vähän itkeskellen, nukkuen, kirjoittaen, ajatellen ja yksin oon silti aina mitä teenkään.
Oon siis ollu myös järjettömän huonoa seuraa. Todella huono ystävä jos enää ystäväkskään voi tässä itteään kellekään sanoa. Tai siis oon tietty yrittäny parhaani, mikä on valitettavasti ollu aika vähän, niistä lähtökohista mitä on ja niide tuntemusten pohjalta mitkä sillä hetkellä minuu ohjailee, mut suurimmaks osaks oon nyt vaa halunnu eristäytyä ja mukamas tarvinnu omaa aikaa. Mut mitäpä mie tälläkää ajalla oon oikeesti tehny en mitään.

Kaikesta huolimatta tiiän että tätä jatkuu pahimmillaankin enää vaan neljä viikkoa ja tiiän että mitä enemmän yritän ite koko ajan parantaa oloani keinolla millä hyvänsä, sitä nopeemmin se paranee ja pystyn taas keskittyä niihi oikeisiin asioihin. Vaikka nyt siihe lukemiseen ja ystäviin. Ja onneks tiiän kans et jossain määrin miu ystävätki ymmärtää tätä tilannetta ja voin siinä samassa "jossain määrässä" luottaa siihen että ne on siellä vielä minuu oottelemassa sillon ku oon valmis ryömimää takas niiden seuraan ja valmis ehkä vähän hymyilemään ja nauramaanki välillä.

semmone teinipose

En mie tiiä, kyllä mie todella yritän. Tätä elämää. Yritän. Ja yritän vielä lisää kunnes onnistun.