what if you'd never see me smiling again?

Iltaisin kun väsyttää, mietin miten ihanaa olis mennä kouluun jotku maailman rennoimmat ja rumimmat vaatteet päällä, hiukset sekasi, naama just semmosena ku minkälaine se oli herätessä. Ja mitä jos vaan lysähtäisin istumaan johonki etupenkkiin tunnilla enkä kohottais katsetta tervehtiäkseni ketään, en vaivautuis hymyilemään enkä elehtimään mitenkään, en puhua pukahtais, istuisin vaan zombina ja oppisin tunnilla opetettavat asiat ja välkät istuisin nurkassa hiljaa yksin. Kukaan ei kyselis "mikä siula on" tai ei huomais ylipäätään että oon olemassa.

Tollai on ollu. En vaa muista siitä mitää. Se oli semmosta yhtä sumua. En muista olinko sillon onnettomampi kun nyt vai enkö vaan tuntenu mitään. Tosin miulla on semmone olo että en tuntenu mitään. Ehkä en siks muistakaan.

Ku oon niin väsyny. En osaa ihan oikeesti sanoin kuvailla sitä. En oo pelkästään fyysisesti väsyny vaa myös henkisesti tosi väsyny. Sen fyysisen vielä kestäisinki vaikka kai se nyt jossain kellä tahansa tuntuis jos oot viimeaikoina tehny enemmä niitä kahentoista tunnin päiviä kun esim kuuden. Sit oon niin paskamaine ihmine että minuu ärsyttää jos joku joka ei oikeesti tee muuta ku käy koulussa valittaa väsymyksestä. Yleesä siinä vaiheessa meinaan saaha jonku hermoromahuksen ja huutaa että "Joo kerroppa mitä SIE oot tässä viime aikoina tehny?:)))))" ... Ei oo reilua, varsinki ku ite itelleni näitä kiireitä kasaan, mut näi se asia on. Tai okei, itteasiassa vaa yhen ihmisen valitus ärsyttää ja seki on vääri että just hänen valitus ärsyttää. Kute sanottu, oon perseestä.

Välillä tuntuu etten jaksa olla mie. Miks helvetissä mie oon aina tämmöne pelle? Miks mie piän hriveesti ääntä ja nauran ja pälätän turhaa? Tai emmie tiiä, miks mie oon aina koulussa muka nii ilone tai mitä mie ees oon? Mitä mie oon... Ehkä mie vaa välttelen jotai oikeita ongelmia.
Mut oikeesti oon epävarma itestäni ja vihaan elämää ja tunnen itteni tosi arvottomaks ja emmie ees tiiä. Miusta tuntuu etten kelpaa kellekään tämmösenä tai no... En tiiä mitään mistään.

Meillä on ollu meiän saksanvaihtarin kanssa semmone vitsi jo pitkään siitä mite mie en tee ikinä mittää (= en lue kokeisiin, en soita piano ym) ja mie vaa oon pitkää heittäny siihe jotai että joo mie synnyin valmiina että mitäpä tuota mittää tekemää. Sit siit on tullu semmone "ainii, sä oot täydelline" tai semmone vitsi joka jossai vaiheessa vielä nauratti. No, enää ei. Nykysi tuo ei mee enää ees vitsistä. Tekis mieli vaa puhuu suu puhtaaks: "You know what, i'm everything but perfect as you know and as you know that i know it too." ja lopettaa tuommone paskanjauhanta.

En tiiä mikä miulla on, vähä aikaa kaikki oli hyvin ja nyt taas ei.

Voiks tää kaikki johtuu valosta?
Tai sit ne on vaa nää illat. Miula on oikeesti joku ilta-angsti-masennus-"vihaanelämää"-syndrooma.

Ja nyt samantie ku ja jos ootte lukenu tän, saatte kans unohtaa tän. Ei teitä tarvii kiinnostaa ku tuntuu et minuu ihteenikää ei jaksais kiinnostaa :D

"KYL SE SIITÄ <3<3<3<3333333<3<3<3<3" ;)